Henry: Miten elämä pyörätuolissa eroaa ”tavallisesta”?

Varoitan heti alkuun, että tästä blogista tulee melko lyhyt. Toisekseen täytyy sanoa, että tämä blogi kertoo puhtaasti omista kokemuksistani. Kokemukseni olisi varmasti eri, jollei minulla esimerkiksi olisi autoa, näin hyvää fyysistä kuntoa tai, jos vammani olisi vaikeampi.

Tärkeimmät ”tavallisen elämän” mahdollistavat asiat minulle ovat esteettömyys, esteettömyys ja esteettömyys. Esteettömyys alkaa totta kai omasta kodista, mutta sen lisäksi kaikki muutkin paikat, joihin menen, tulisivat olla mahdollisimman esteettömiä. Esteettömyys on terminä todella laaja, mutta omassa elämässäni se tarkoittaa lähinnä hissejä, ramppeja, invapaikkoja, invavessoja sekä esimerkiksi hyvin aurattuja reittejä invapaikoilta oville. Parkkihallit ovat totta kai kaikkein näppärimpiä talvisin.

Tutussa ympäristössä on esimerkiksi kauppojen suhteen helppo “äänestää jaloilla” ja asioida liikkeissä, jotka huomioivat kaikki maksavat asiakkaat. Esimerkiksi työpaikan tai oppilaitosten suhteen ei ole yhtä helppoa äänestää jaloilla, vaan niiden kaikkien todella toivoisi olevan esteettömiä — kuten myös virastojen ja muiden paikkojen, joissa joskus saattaa olla pakko asioida.

Esteettömyys on arvo ympäri maapallon, mistä kertoo myös se, että pystyn matkustamaan hyvin myös yksin ja esimerkiksi lentokenttien esteettömyysjärjestelyt ovat jokseenkin kaikkialla hyvät. Voin siis yksin lähteä yksin pyörätuolillani, vaikka toiselle puolelle maapalloa ja luottaa siihen, että pärjään kyllä.

Pyörätuoli totta kai asettaa tiettyjä rajoituksia ammatinvalintaan. Minusta ei esimerkiksi koskaan tule raksatyöntekijää tai lentäjää. Toisaalta voin kuitenkin olla huippu-urheilija ja liikunnan monipuolinen ammattilainen. En siis valita siinä mielessä. Sellaista ihmistä ei olekaan, josta olisi aivan jokaiseen ammattiin. Kaikilla meillä on siis omat rajoitteet, jos asian haluaa niin nähdä.

Perhe-elämäni on jokseenkin tavallista. Pyörätuolissa istuminen ei oikeastaan lainkaan vaikuta isyyteeni. Samalla tavalla olen syöttänyt, vaippoja vaihtanut ja muutoinkin hoitanut lasta kuin vammattomatkin isät.
On hyvin vaikea kuvitella, millaista elämäni olisi ilman pyörätuolia, mutten kovin paljon keksi asioita, joista olisin jäänyt paitsi tai jotka olisivat minulle mahdottomia. Oikein mukavaa elämää voi olla myös pyörätuolissa istuen ja toisaalta ikävää elämää, vaikka jalat toimisivat täysin.