Henry Manni: Pariisin paralympialaiset & uusi valmentaja

Kausi 2024 on vihdoin ja viimein ohi! Tämä kilpailukausi on ollut ylivoimaisesti urani pisin ja raskain. Kilpailut alkoivat jo toukokuun puolivälissä Japanin Kobessa järjestetyistä MM-kisoista. Rehellisesti sanottuna ajattelin jo, että kisat saattaisivat jäädä urani viimeisiksi arvokilpailuiksi, sillä vuotta aiemmin MM-kisoissa mitalit jäivät kauas, ja todennäköisyyteni päästä Pariisin paralympialaisiin näyttivät vielä keväällä melko heikoilta.

Japanissa kaikki meni kuitenkin huomattavasti paremmin kuin osasin toivoa, ja saavutin kaksi mitalia. Nämä mitalit eivät kuitenkaan taanneet automaattisesti paikkaa Pariisin paralympialaisiin, joten jouduin koko kesän ajan antamaan näyttöjä ja pyrkimään pitämään kuntoni huipussaan. Jos paralympialaisten kisapaikka olisi ollut varma, olisin voinut keskittyä kesällä kovempaan treenijaksoon kesän kisatulosten kustannuksella. Tämä olisi mahdollistanut paremman valmistautumisen paralympialaisiin, mutta tilanne ei sitä tällä kertaa sallinut. Kireästä tilanteesta kertoo se, että meitä oli maailman rankingin top-kahdeksikossa kolme urheilijaa, mutta käytettävissä oli vain yksi paikka. Valmennusjohto teki valinnan meidän kolmen kesken, ja olin ainoa, jolla oli mitali toukokuun MM-kisoista.

Paikka paralympialaisiin tuli lopulta viimeisessä mahdollisessa jaossa. Kisapaikan varmistuminen oli valtava helpotus, ja kisoihin pääsy oli fantastinen kokemus. Vaikka Pariisin paralympialaiset olivatkin jo urani kolmannet, jokaiset paralympialaiset ovat aina uniikki ja ainutlaatuinen kokemus. Jokainen isäntäkaupunki panostaa valtavasti ja pyrkii ylittämään aiemmat ennätykset. Nyt ensimmäistä kertaa paralympiasymboli (agitos) ja olympiasymboli (renkaat) olivat rinnakkain lähes kaikessa. Kisat (olympialaiset ja paralympialaiset) olivat aidosti yhteenliitetty kokonaisuus, jossa kilpailut täydensivät toisiaan upealla tavalla.

Pariisissa oli onnistuttu erinomaisesti yhdistämään kaupungin henki ja ranskalainen kulttuuri osaksi kisoja. Paralympialaiset olivat Pariisissa ja Pariisi paralympialaisissa. Järjestelyt olivat muutenkin huippuluokkaa, ja kisoissa oli helppo olla urheilijana ja keskittyä olennaiseen, eli urheiluun. Jos jotain negatiivista pitää järjestelyistä sanoa, niin ruoka ei ollut aivan edellisten kisojen veroista. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun ruokaa ei valmistettu kisakylän omassa keittiössä, vaan se tuotiin Sodexon keskuskeittiöstä. Paralympialaisissa ei kuitenkaan ollut olympialaisten kaltaisia ongelmia ruoassa, eli ruokaa riitti ja se oli kypsää. Energiaa siitä sai hyvin, vaikka monipuolisuus ja maut eivät olleet aivan samalla tasolla kuin aiemmissa kisoissa.

Siirrytään seuraavaksi siihen, mitä kisoihin menin tekemään – urheilemaan. Pariisin stadion (Stade de France) oli todella upea, ja joinain päivinä katsomo oli lähes täysi! Ennen Pariisia urani upein yleisökokemus oli Timanttiliigassa, mutta nyt paralympiayleisö meni kirkkaasti sen ohi. Kisat alkoivat satasen eristä, joista pääsin finaaliin suuremmitta ongelmitta. Finaalipäivänä fiilis oli hyvä, ja sain tehtyä tuloksen, joka oli hieman parempi kuin tämän kauden keskiarvotulos. Lähdin Pariisiin maailmanrankingissa kuudentena, ja lopulta kisassa sijoitukseni oli seitsemäs. En varsinaisesti alisuoriutunut, mutta en myöskään venynyt huipputulokseen. Voisi sanoa, että suoriuduin tasollani, mutta se taso ei tällä kertaa riittänyt paralympialaisten palkintopallille.

Olen ollut vuodesta 2017 lähtien samassa valmennuksessa ja monessa mielessä tehnyt asioita samalla tavalla. Tuloksetkin ovat olleet varsin samankaltaisia, vaikka kausien välillä on ollut vaihtelua. Tällä kaudella suoritusvarmuus on ollut ennätyksellisen hyvää. Tulokset ovat olleet tasaisesti kovia, mutta uutta ennätystä ei ole syntynyt päämatkallani eli satasella, ja viime kaudellakin ennätysparannus jäi vain pariin sadasosaan. Samaan aikaan, kun oma tasoni on pysynyt suhteellisen tasaisena, on luokkani mennyt eteenpäin, ja monet muut kelaajat ovat tehneet uusia ennätyksiä.

Paralympialaisten jälkeen minulle oli selvää, etten voi jatkaa samalla tavalla. Vaihtoehtoni olivat joko lopettaa tai tehdä muutoksia. Pohdin tätä ääneen Pariisissa kisojen jälkeen, ja paralympiauransa siellä päättänyt Leo-Pekka Tähti (Lepe) osoitti kiinnostuksensa ryhtyä valmentajakseni. Lepe valmistui muutama vuosi sitten ammattivalmentajaksi ja on valmentajana onnistunut nostamaan Esa-Pekka Mattilan uudelle tasolle. Mattila oli Kobessa MM-kisoissa viides, mutta karsiutui paralympialaisista. Kisojen jälkeen pidimme pari viikkoa lomaa, minkä jälkeen palasimme Lepen kanssa valmennusasian pariin ja pääsimme yhteisymmärrykseen yhteistyöstä.

Maksiminopeuteni on aina ollut varsin hyvä, mutta lähtöni ja kiihdytykseni eivät ole riittävän nopeita. Leo-Pekka tunnetaan urheilijana maailman parhaana lähtijänä, ja hän on saanut myös Mattilan lähdön toimimaan hyvin. Toivottavasti minun lähtöni kehittyy Tähden valmennuksessa.

Vaihtelu tekee joka tapauksessa hyvää, ja odotan innolla treenaamista Lepen tekemien ohjelmien mukaan. Jos en kokeilisi tätä korttia, se jäisi varmasti kaivelemaan mieltäni loppuelämäkseni. Tämä on siis ehdottomasti kokeiltava ja katsottava, mihin Tähti & Manni -kokoonpano yltää yhdessä. Odotan tulevaa treenikautta enemmän kuin kenties mitään edellisistä treenikausistani, ja mielessä siintää jo hieman myös ensi vuoden MM-kisat. Ensi kauden tavoite on selvä: T34-luokan Euroopan ennätyksen rikkominen, joka on 15,25. Kyseessä on vanha haamutulos vuodelta 2017. Minulla on jo 200 ja 400 metrin Euroopan ennätykset, mutta täytyyhän minun saada päämatkani ennätys myös nimiini. Ehkä kaikkein tärkeintä olisi, että uusi ennätys osoittaisi, että tulokseni aidosti paranevat ja minulla on kykyä kehittyä ja kilpailla jälleen paralympiamitaleista Los Angelesissa 2028.

Nyt keskityn tulevaan treenikauteen ja sen jälkeen vuoden 2025 kisoihin.

Mukavaa syksyä kaikille lukijoille!