Heippa!
Täällä kirjoittelee 27-vuotias 100 metrin aitajuoksija, Lotta Harala. Olen koko 17-vuotisen urheilu-urani ajan edustanut Tampereen Pyrintöä eli sydämessäni sykkii vahvasti Pyrinnön punainen sydän. Viimeiset rapiat puoli vuotta olen kuitenkin asustellut Helsingissä, minne muutin uuden valmentajani perässä. Kiitollisena voinkin todeta tekeväni kaikki elämäni ratkaisut urheilu edellä ja voivani urheilla ammattimaisesti. Tästä suuri kiitos kuuluu mahtaville yhteistyökumppaneilleni, joiden mahdollistamana saan tehdä asiaa, jota rakastan ja vielä kutsua sitä työkseni. Vaikka urheilijan arki ei aina ole mukavan leppoisaa, helppoa tai nautinnollistakaan, muistan olla kiitollinen urheilijan arjesta ja pyrin vaikeinakin hetkinä nauttimaan tästä ajasta. Urheilu-ura on kuitenkin suhteellisen lyhyt ja elän parhaillaan niitä vuosia, joista aina kehotetaan nauttimaan. Niinpä, näin hyvin itsekriittisenä ja perfektionismiin taipuvaisena, ainakin pyrin siihen!
Pitemmittä höpinöittä, mennäänpä tähän hetkeen. Juuri nyt loikoilen Teneriffalla, hotellihuoneen sängyllä, läppäri sylissä ja kuuma kauratyyny selkäni alla. Olen siis harjoitusleirillä tuttuakin tutummassa kohteessa, Teneriffan Playa de Las Americaksessa. Leiri on aika tarkalleen puolessa välissä, puoltoista viikkoa rataa on laitettu rullalle Teneriffan auringon alla ja vielä samanlainen satsi edessäpäin. Onneksi. Sillä tekemistä totisesti riittää!!
Pääsin elämäni ensimmäistä kertaa leikkauspöydälle 11 viikkoa sitten ja rehellisesti sanoen nämä viikot ovat olleet melkoista tunteiden vuoristorataa. Koen vahvasti sanan mukaisesti päässeeni leikkaukseen, sillä kamppailin alaselkävaivojen kanssa jo vuosia ja ajan kuluessa ne alkoivat vaikuttaa kehittymiseeni urheilijana. Jouduin jättämään erilaisia harjoitteita ja liikkeitä kokonaan pois harjoittelusta selän kipeytymisen takia. Myöskään vasen jalkani ei tuottanut tehoa eikä hermottanut lainkaan sillä tasolla kuin sen pitäisi kaiken ollessa kunnossa. Tämä on 100 metrin aitajuoksussa, kovassa teholajissa, melkoisen iso miinus. Tilannetta tutkittiin ja selviteltiin tarkasti juuri hallikauden kynnyksellä ja löydökset olivat suhteellisen selkeät. Kysymys, jota valmentajani ja lääkärini kanssa pohdimme, oli se, suoritetaanko leikkaus jo ennen kesää vai vasta myöhemmin. Tiedostin, että selässäni on koko ajan ylimääräinen arpimassamöhkäle, joka painaa vasemman puolen hermon alaselässä puristuksiin ja näin ollen vaikuttaa kaikkeen vasemman jalkani toimintaan hidastaen ja heikentäen sitä, mahdollisesti estää kehittymistäni. Päätös oli suhteellisen helppo ja selkeä, halusin leikkaukseen heti. Niinpä 11.2.2019 selkäydinkanavastani leikattiin paksu ja monisäikeinen arpimassamöykky onnistuneesti pois. Jes, nyt olen terve ja valmis juoksemaan kovaa! Eikö??
No, ei se nyt ihan noin suoraviivaisesti mennytkään. Leikkausta seuranneet ensimmäiset muutamat viikot olivat mutkat suoristaen, jopa suhteellisen helpot. Viikko viikolta kehitys oli niin selkeää ja progressiivista, koko ajan mentiin eteenpäin. Siitähän minä pidän! Ensin sain makaamisen sijaan istua, seuraavassa hetkessä sainkin jo suorittaa lähikauppareissuni itse kävellen. Hyvin varhaisessa vaiheessa aloin myös fysioterapeuttini ohjeistamana tehdä hermotusharjoitteita nilkalle, säärelle ja pakaralle ja lihaksilleni annettiin sähköllä ”treenejä”. Psyykelleni oli hyvin tärkeää, että meillä oli tarkkaan laadittu suunnitelma, jonka mukaisesti etenimme koko ajan. Muutoin koen, että olisin vain ajelehtinut ja vain passiivisesti odottanut toipumista. Sekä fyysisen kuntoutumisen että henkisen kasassa pysymisen kannalta oli tärkeää, että tekemisessäni oli koko ajan vahvasti punainen lanka, jonka pää vie koviin aikoihin aidatulla radalla.
Pari viikkoa leikkauksen jälkeen leikkaushaavasta poistettiin tikit, minkä johdosta hikoilu sai alkaa. Ah, ihanaa! Tässä kohtaa harjoitusohjelmani koostui ylämäkikävelystä, erilaisista askelluksista ja kävellen suoritettavista koordinaatioista sekä keskivartalon ja pakaran vahvistamisesta. Kyllä sitä hikeäkin sieltä pintaan saatiin, vaikka fysioterapeuttiani lainatakseni, tekeminen oli ajoittain enemmänkin liikuntaa muistuttavaa toimintaa kuin varsinaista huippu-urheilua. Mutta edelleen, suunta eteenpäin ja positiivisen kautta!
Omalla kohdallani itse kuntoutus sujui suhteellisen kivuttomasti niin fyysisesti kuin henkisestikin. Suuremmat kipukohdat on löytyneet viime viikkojen aikana, kun harjoittelussa on siirrytty suhteellisen normaaliin ja lajinomaiseen tekemiseen. Sehän on fakta, että aika parantaa haavat ja niin se olisi tämänkin kuntoutumisen kohdalla tehnyt. Urheilijan kello kuitenkin tikittää taukoamatta ja optimaalista aikaa kuntoutumiselle ei aina ole annettavana, vaan välillä on lääkärin ja fysioterapeutin valvonnan alla hieman aggressiivisemmin puskettava eteenpäin. Kesä tulee kovaa vauhtia ja tavoitteeni on päästä kilparadoille jo tämän kauden aikana, niinpä aikaa ei ole hukattavaksi. Tämän takia pientä kipua olen saanut sietää vielä kuntoutuksen eri vaiheissa, mutta se on ihan normaalia ja asia on ammattitaitoisen tiimini hallinnassa.
Viime viikkoina olen ilokseni saanut huomata, kuinka haastava laji pika-aidat onkaan. Ei sitä ole jotenkin koskaan aikaisemmin tajunnut, kuinka vaativaa pelkkä telineistä lähtö on. Tai ihan sileän juoksu, saatika kaikki tämä aitojen kera. Jotenkin naiivisti oletin leikkauksen ja kuntoutuksen jäljiltä palaavani siihen, missä muutama kuukausi sitten olin. Ei se ihan niin mennytkään. Kaikki muun muassa edellä mainitsemani asiat vaativat niin kovaa hermotusta ja tehon tuottoa, että kroppani ei vain ole ollut valmis siihen kaikkien näiden viikkojen jälkeen, vaikka olenkin lähes koko ajan jollain tavalla harjoitellut. Tämä on välillä tuottanut henkistä kipuilua, turhautumista, epäuskoa, huolta ja ”mitä jos mä en kehitykään?” -kysymyksen toistelua. Nämä hetket olen kuitenkin tukijoukkoni avustamana taltuttanut tarmokkaasti faktoihin nojaten. Nyt selkäni on puhdas, hermo on auki ja vasen jalkani toimii jo nyt paremmin kuin ennen leikkausta. Ympärilläni on huikea porukka osaavia ja kannustavia ihmisiä ja tiedän voivani luottaa tähän ja tulevaan.
Tulevat viikot ovat erityisen tärkeitä tulevaa kesää ajatellen. Täällä leirillä olen tehnyt lukuisia asioita, joita en vielä Suomessa leikkauksen jälkeen ollut kertaakaan kokeillut ja kokonaisuudessaan menen jatkuvasti parempaan suuntaan. Yritän tietoisesti hakea positiivisia asioita treeneistä ja pidän mielessä sen, että nyt kehittymiseni on huomattavasti nopeampaa kuin normaalissa tilanteessa olisi. Kehitettävää on paljon ja olen vielä kaukana valmiista kisakunnosta. Mutta olen valmis ja äärimmäisen motivoitunut tekemään kovaa, laadukasta ja periksiantamatonta työtä. Täällä pystyn keskittymään treenaamiseen, palautumiseen ja hyvän mielentilan hakemiseen erinomaisesti ja luotan olevani hyvällä tiellä. Nyt onkin välipalan aika, blenderi pärisemään ja smoothiet tekeille.
Iloiset ja aurinkoiset terveiset Teneriffan treenileiriltä, palaillaan taas!
<3 Lotta