Kuva: PNG/ Anssi Mäkinen
Uusi vuosi, uudet kisat, mutta tutut vanhat kujeet. Viimeinen puoli vuotta omasta elämästä on mennyt hujauksessa. Viime kausi alkoi vaikeasti. Epäonnea, pieniä loukkaantumisia mitkä estivät täysipainoisen harjoittelun ja keväällä vielä pitkä kuukauden sairastelu putki. Minun urheilu-urallani ei ole ollut sellaista totaalista floppi kesää, joten toukokuun puolessa välissä ajattelin, että jos tänä vuonna on sen aika, niin otetaan se sitten selkä suorana vastaan. Luovuttaminen ei ollut vaihtoehto, vaikka viimeisessä tekniikkatreenissä Portugalissa hädin tuskin pääsin yli 13 metriä.
Ajattelin että jos joku lähtisi ihan alusta, tällä kokemuksella ja tietotaidolla, mitä minun takataskustani löytyy, pääsisi jo aika pitkälle. Päästin irti kaikista harjoituksellisista tavoitteista ja kaikista niistä ajatuksista “tähän aikaan vuodesta pitäisi olla siinä ja tässä tuloskunnossa”. Irti päästäminen toimi. Olo helpottui. Tein päivä kerrallaan asioita niin hyvin kuin osasin. En yrittänyt tehdä mitään ylimääräistä. Jos väsytti, nukuin päikkärit. Jos en pystynyt tekemään treeniä suunnitelman mukaan loppuun, ajattelin, että niin sen pitää olla. Siedin paljon lihaskipuja, mitkä johtuivat katkeilleesta harjoittelusta. Pidin kuitenkin tiukasti kiinni ruoka- ja unirytmistä sillä kahden arvokilpailun kesä, ja etenkin Amerikkaan matkustaminen sekä reissusta palautuminen vaatii hyvää rytmiä.
Pidin tuskaisan kevään ja haasteellisen harjoituskauden omana tietonani. Viimeinen asia mitä tarvitsin, olisi joku mediamyllerrys. Muistan istuneeni eräässä tiedotustilaisuudessa ajatellen “tämä on niin väärä paikka mulle, just nyt”. Työt on kuitenkin tehtävä ja media on osa sitä. Kauden alku ei ollut surkea, joten vältyin joutumasta silmätikuksi. Tarvitsin työrauhaa ja tein kaikkeni, että mieleni olisi iloinen. Tunnistin nopeasti, jos jokin asia stressasi ja yritin päästää siitä irti nopeasti. Yritin löytää asioita, joista innostua. Soitin pianoa ja maalasin.
Orimattilassa Tähtien kisoissa hypätty vähän reilu 14 m tulos kovaan vastatuuleen antoi merkkejä siitä, että ominaisuudet ja kroppa ovat kunnossa. Hyppykarnevaalien oli määrä olla viimeinen kilpailu ennen Oregonin MM kilpailuja. Majoituin ihanan maalaisromanttisessa maatalossa mistä sai lisäpotkua. Kilpailupäivän aamuna olo ei ollut erityisen hyvä. Portugalin leirillä kipeytynyt kantapää oli iso kysymysmerkki. Ajattelin että muutaman täysvauhtisen hypyn, kun saisi aikaiseksi niin voisi hyvillä mieli lähteä rapakon taa ja jos kantapää on kipeä sen voi aina puuduttaa arvokisoihin. Tällainen ajattelu auttaa minua poistamaan paineita. Pidän kuitenkin aina huolen siitä, että en päästä itseäni helpolla. Ei mennä siitä mistä aita on matalin, vaan ollaan kaikki pelissä niin kauan, kunnes joko kisa loppuu tai päätetään valmentajan kanssa, että ei hypätä.
Yrittäminen kannatti. Ensimmäisellä myötätuuleen 14.50 m ja toisella sallituissa 14.47 m. Uudet ennätysluvut tauluun. Sitten kantapäässä tuntui ja jätettiin kisa siihen. Oregonissa Taikasormi Pena eli Pentti Niemi käsitteli jalkaterää niin että kipu kantapäästä katosi. Karsinnassa ensimmäisellä yrityksellä sentin parannus ennätykseen (14.48 m) ja suora finaalipaikka. Finaalissa pyörivä tuuli vaikeutti askelmerkin osumista ja haave kolmesta viimeisestä kierroksesta jäi toteuttamatta. Yhdeksäs sija ja nouseva tuloskunto jättivät sopivasti nälkää Münchenin EM kisoihin.
Lentokoneesta kotiin viemiseksi tuli totaalinen äänenmenetys, mikä ei onneksi puhjennut taudiksi asti. MM ja EM kisojen väliin mahtui Kalevankisat. Ei optimaalinen tilanne, kun Kalevankisoissa on aina karsinta ja finaali. Siispä valmentajan kanssa päätettiin iskuilta säästymiseksi, että lentävä kuuden askeleen vauhti saa riittää karsintarajan ylittämiseen. Karsinta raja oli (12.60 m). Suunnitelma onnistui ja kaukaa lankun takaa lähteneet loikat kantoivat tuolla pikkuvauhdilla 13.61 m. Virallinen 6 askeleen ennätys, mitä naureskeltiin valmentajan kanssa. Finaali oli jännittävä, kun Senni Salminen oli niin ikään hyvässä kunnossa. Sennille mestaruus olisi ollut ensimmäinen ja minulle kymmenes. Tiukan kilpailun jälkeen lähdin kotimatkalle kultamitali kaulassa.
Oli aika siirtyä EM tunnelmiin. Räpeltäminen karsinnassa ei haitannut. Tärkeintä oli ottaa finaalipaikka ja säästellä paukkuja siihen. Oregonissa minua oli jännittänyt pahoinvointisuuteen asti mutta jännittäviä tilanteita oli kesällä riittänyt niin paljon, että EM finaaliin astelin yllättävän rauhallisin tuntein. Tiesin että joku saattaa räväyttää pitkän siivun jo heti ensimmäisellä kierroksella ja sitä ei saa kavahtaa, tiesin että kaikesta huolimatta olen itse ennätys kunnossa ja henkisesti paineita helpotti tieto siitä, että mulla on huippu tiimi minun takana ja tukena kävin miten kävi. Yleisö oli täynnä suomalaisia. Wilma Murron kultamitali oli saanut kaikki juhla tuulelle. Ensimmäisen hyppy kierroksen jälkeen Topi Raitanen juoksi Suomelle toisen kultamitalin. Uskomaton tunnelma!
Kuva: HNRI OY
Toisen kierroksen hypyn jälkeen menin valmentajani Tuomas Sallisen luo. Sanoin “viimeinen loikka meni vähän ohi” Tuomas sanoi “Juoksu olisi voinut tulla vähän paremmin loppuun” ja sitten Suomenennätys lukemat ilmestyivät taululle. 14.64 m. Mikä lopulta sinetöi EM-hopea mitalin.
Kolmannen kierroksen hyppy oli onnistuneempi, ja lensi pidemmälle hiekkakasaan mutta oli iljettävästi sentin tai pari yliastuttu. Tunsin särkyä koko selän mitalta, mutta kun viimeinen kierros oli hypätty naama hymyssä ja silmät täynnä kyyneliä, virtaa löytyi kummasti kunniakierrokseen. Haastattelut, piikkarien testaus, doping testi, hotellimatka, iloinen vastaanotto hotellilla, uitto suihkulähteessä, kuuma suihku, hotellin kirjasto, viinilasi ja muutama joukkueen jäsen seurana. Paras tapa juhlistaa hetkeä totaalisen hakatun tuntuisella kropalla.
Unta sai nukuttua ehkä neljä tuntia, kun piti taas herätä ja aivot aloittivat ankaran ajatustyön siitä mitä juuri oli tapahtunut. Aivan uskomatonta, hienoa, upeaa ja samalla vähän pelottavaa. Mikään minussa ei ollut muuttunut mutta väistämättä kuva minusta oli muuttunut. Avoimin mielin lähdin tutkimaan maailmaa ja ilokseni sain huomata kuinka paljon suuria ilon tunteita, se oli saanut aikaan suuressa määrässä ihmisiä.
Kilpailukausi jatkui vielä Timanttiliigalla ja Ruotsiottelulla. Ruotsiottelu oli palaamassa Helsingin olympiastadionille ja odotin sitä innolla, mutta kroppani oli eri mieltä. Kun pääsin kotiin Lausannen timanttiliigan kilpailusta, kroppa teki tenät. Makasin sängyssä pari päivää kovassa nuhaflunssassa, soitin valmentajalle ja varoitin että Ruotsiotteluun taidetaan tarvita varamies. Tauti riepotteli muitakin ja odotettuja kesän menestyjiä putoili pois ruotsiottelun lähtölistalta. Se harmitti lisää.
Naisten kolmiloikka oli määrä hypätä lauantai iltana. Oli keskiviikko, kun aloimme tiimin kanssa juonia, että mitäs jos sittenkin kilpailisin. Ensin piti käydä korona testissä. Söisin antibioottia kilpailupäivään asti ja lauantai aamuna päätettäisiin, menenkö radalle. En tietenkään majoittuisi kisahotellilla vaan kävisin vain hyppäämässä yhden tuloksen, jolla voittaisin kaikki Ruotsalaiset ja lähtisin kotiin. En ollut tehnyt yhtään treeniä kokonaiseen viikkoon. Se on aina iso riski. Kolmiloikka ei ole kevyt laji kropalle ja valmiuksia pitää olla, ettei satu pahasti. Perjantai iltana kävin takapihalla kokeilemassa loppuuko happi, jos nostaa sykettä. Ei loppunut.
Varamies oli paikalla verryttelyn loppuun asti. Halusin tuntea ja havaita kaikki kehon signaalit, joten en ottanut minkäänlaista kipulääkettä ennen kilpailua. Se mitä olin tekemässä ei ollut fiksua ja riski loukkaantua oli suuri. Ilta oli viileä mikä ei flunssan kannalta ollut iloinen asia. Kun lopulta astelin kentälle, unohdin hetkeksi tilanteeni. Iloiset fanit huusivat, vilkuttivat ja heiluttelivat pahvi-Kristiinoita. Olin otettu ja taistelutahto kipinöi silmissä. Itse suorittaminen ei ollut mistään kotoisin mutta koska yleisö oli niin upea, yhden hypyn sijaan hyppäsin toisen ja vielä kolmannenkin. Sitten kroppa oli tyhjä. Tavoite täyttyi ja kaikki Ruotsalaiset jäivät taa. Illan päätteeksi EM mitalistit kukitettiin upean valo-shown siivittämänä ja sitten lähdin kotiin niistämään nenää.
Kilpailukauden jälkeen tiesin, että minua odottaa monet mitalikahvit ja haastattelut. Urheilijan ainut loma on kisakauden jälkeen mutta päätin että ensimmäiset kaksi viikkoa vain lepäilen kotona ja käyn tilaisuuksissa joihin, kutsuja oli sadellut. Kannoin mitalia käsilaukussa ensimmäisen kuukauden. Oli mielenkiintoista, että niin pieni asia kuin mitalin tarkistelu aiheutti niin paljon iloa. Kauhea määrä työtä sen eteen oli tehtykin, että jaoin tätä iloa mielelläni.
Kuva: HNRI OY
SEOlaisten kanssa juotiin mitalikahvit Vierumäellä ja myöhemmin syksyllä olikin minun vuoro päättää tiimipäivän sisällöstä. Ajattelin säästää SEOlaisten polvia, lonkkia ja nilkkoja, joten keskityttiin henkiseen palautumiseen. Kävelyretki alpakoiden kanssa oli hauskaa ja olen kyllä ihan varma, ettei siinä eläinten kanssa touhutessa kukaan ehtinyt miettiä arjen ja työn murheita tai haasteita.
Lomalla päätin olla vastaamatta puhelimeen ja sen viikon jälkeen tuntui taas mukavalta palata harjoittelun pariin. Syksyn harjoitukset saatiin hyvin käyntiin ja tehokkaampia treenejä jatkettiin Etelä-Afrikassa Marras-Joulukuussa. Mahatauti ja flunssa vaivasivat leirin aluksi mutta viimevuodesta oppineena se taitaa luvata mun kohdalla vain hyvää. Leirin tähtihetki oli, kun viisloikka-testissä pääsin uudelle metriluvulle 21.05 m.
Joulu ja uusivuosi vierähti mukavasti mökillä ja nyt valmistautuminen hallikautta varten on hyvässä vauhdissa. Istanbulin EM-halli kilpailut ovat ensimmäinen tavoite ja kauden päätavoite tietenkin kesällä Budapestin MM kilpailut. Iloisella mielellä kohti uusia koitoksia.
Talvisin terveisin,
Kristiina