Moikka,
täällä kirjoittelee korkeushyppääjä Heta Tuuri. Ajattelin tässä kohtaa tehdä pienen ”välitilinpäätöksen” ja jakaa teille tuntemuksiani kuluvasta kaudesta. Tämä kausi on ollut hyvin erikoinen, sillä Rooman EM-kisat olivat jo kesäkuun alkupuolella, mikä tarkoitti sitä, että kisaaminen piti aloittaa todella aikaisin. Omalla kohdallani tämä tarkoitti sitä, että – kun yleensä aloitan kauden toukokuun lopulla – nyt olinkin tositoimissa jo vappuaattona Espanjassa. Ennen kuin pureudun tarkemmin tähän kuluvaan kauteen, on hyvä katsastaa hieman siihen, mitä tapahtui viime kaudella – tai tarkemmin sanottuna ei tapahtunut. Mulla oli tekniikan kanssa suuria ongelmia oikeastaan läpi koko kesän 2023. Kun sä olet tehnyt jotain koko elämäsi, etkä sitten yhtäkkiä ”osaakaan” enää, niin – noh, se syö naista. Voitte siis vain kuvitella, miten rankkaa koko kesä oli myös henkisellä puolella. Se on kuitenkin osa mitä tahansa urheilua, ja näitä ajanjaksoja tulee väistämättä kaikille. Mun kohdalla se sattui sitten viime kesään, ja sama jatkui vielä tämän vuoden hallikaudellakin. Pariisin olympialaiset olivat tietenkin mielessä, mutta vaikka miten kovasti tahtoi hypätä korkealta, ei pari pientä teknistä vikaa antanut siihen mahdollisuuksia.
Sitten päästäänkin tähän kauteen ja Espanjan Huelvaan. Jo ensimmäisessä kisassa tuntui, että nyt tekniikka alkoi olemaan uomissaan – ja parin viikon kuluttua Ranskassa apina vihdoin putosi selästä, kun pääsin yli korkeudesta 183 cm. 183 ei missään nimessä ole hyvä tulos kansainvälisillä mittareilla, mutta se loi uskoa siihen, että kyllä tämä vielä tästä. Seuraavaksi oli edessä matka Viroon kahden kisan merkeissä. Jöhvissä hyppäsin 189, ja viisi päivää myöhemmin Pärnussa tulos oli 191, millä paransin omaa ennätystäni sentillä. Kaikkien vaikeuksien jälkeen ennätyksen hyppääminen tuntui ihan mielettömän upealta. Tästä oli hyvä lähteä Rooman EM-kisoihin, joissa tulos oli 185. Finaaliin olisi tällä kertaa vaadittu vielä seuraavan korkeuden ylittäminen, mutta tällä kertaa tulos oli tämä.
Vaasan Kalevan Kisoissa sitten kävimme kovan kisan Ella Junnilan kanssa hurjan tuulisessa säässä, ja onnistuin nappaamaan kolmannen Suomen mestaruuteni tuloksella 186. Mestaruuden ratkettua nostin riman 192:een, sillä tiesin kyseisen tuloksen tuovan minulle kisapaikan Pariisin olympialaisiin. Rima tuli alas, ja tietous olympialaisten karkaamisesta toki himmensi hieman mestaruuden tuomaa iloa, mutta nyt mestaruuskin on jo kirkastunut mielessä ja tuntuu todella hyvältä. Olympialaiset karkasivat siis käsistä. Aika loppui kesken. Mieleeni tulee useita kisoja ajatuksella ”jos siellä olisin päässyt sen ja sen korkeuden yli, niin se olisi riittänyt nostamaan ranking-pisteet tarpeeksi korkealle”. Jossiteltavaa siis jää, mutta ei sitä auta jäädä surkuttelemaan. Tällaista tämä urheilu on, ja joskus se potkii sua kovaa naamaan. Viikko Kalevan Kisojen jälkeen päätin vielä kisata Lempäälän Korkeuskarnevaaleilla – ja tuloksena sieltä oli 190.
Olympialaiset aiheuttivat sen, ettei kisoja ollut heinäkuussa juurikaan tarjolla missään päin Eurooppaa, mutta Joensuun Motonet GP sentään tarjosi mahdollisuuden päästä kisaamaan kuun puolivälin jälkeen. Koleassa säässä tulostaso jäi yleisesti (ja myös omalta osaltani) melko alhaiseksi, mutta Elin Pajusta ei keli paljoa haitannut, sillä hän tykitti oman ennätyksensä 185, mikä toi suurta iloa myös itselleni! Kuten alussa mainitsin, kausi on ollut todella erikoinen. Nyt takana on lähes kuukauden kisatauko keskellä kesää – ja kohta taas mennään! Käyn ensin Saksassa hyppäämässä yhden kisan, ja 25.8. puolestaan on edessä Tampereen Motonet GP. Sen jälkeen on Ruotsi-ottelu, ja mahdollisesti vielä yksi kisa ulkomailla.
Tässä kun ynnäilee, niin kisakaudelle tulee mittaa lähes 5 kuukautta. Se on jotain, mitä en itse ole urallani koskaan kokenut.
Tsemppiä kaikille syksyyn! Muistakaa tavoitella omia ennätyksiä – olivat ne sitten mitä tahansa!
Kuva: Lightrayproduction